Parisuhteen loppu - osa 3

Aamu tuntui ihan hyvältä. Eilinen riita miehen kanssa pudotti kyllä hetkeksi taas pohjalle, mutta pakkohan se on vain kerätä itsensä. Mun voimalause on nyt se, että kun et kelpaa, et voi toista pakottaa. Mies sanoi tämän mulle joskus vuosia sitten, ja nyt se pyörii päässäni. Hänellä oli eilen vielä täysin mykkäkoulu riitelytapana käytössä. Tarkoitan sillä, että tuli sitä ivaa tai ehkä sarkasmia, kuten hän itse sanoo.

Mulla oli pitkä lista asioita, joihin nyt tarvitsisin apua, kun hän kerran lupasi auttaa, mutta hän oli sitä mieltä, että mun jutut voivat odottaa ja hänen tarvitsee keskittyä nyt veroasioihin. Näinhän se on. Ymmärrän kyllä, että ne ovat tärkeitä, mutta kun pyysin häntä tulemaan noiden mun juttujen takia, ne jäivät sitten hoitamatta. Tämä oli täysin oma vikani – olisi pitänyt heti vain alkaa keskustella niistä tarvitsemistani avuista. Hän kuitenkin näytti niin uupuneelta tuolilla istuessaan, että sydämeeni sattui, ja istuin siinä sitten hänen syliinsä. Itkettiin ehkä hetki yhdessä, ja tuntui, että kyllä tämäkin selviää. Siitä hän sitten saikin voimaa kertoa, että minun pitää alkaa käyttää aikani näihin hänelle kuuluviin juttuihin, jotta hänelle jää enemmän aikaa maata sohvalla ja somettaa. Tiedämmehän me, mitä hänen somettamisensa tarkoittaa. Eikä se oikeastaan minulle enää kuulu. Kunhan saadaan tämä ero kunnolla alkamaan.

Huomasin muuten, että sormus oli yhä hänen sormessaan, vaikka aikoinaan lapsiarjessa hän ei käyttänyt sormusta kymmeneen vuoteen. Sanoi sen haittaavan. No, varmasti haittasi. Oli siinä kuitenkin se hyvä, että yksi homma saatiin listalta tehtyä: koiran kynnet saatiin leikattua, ja hän aikoi tehdä itsekseen Reddit-päivityksen asunnolla.

Siinä kun istuin hänen sylissään ja kyyneliltäni pystyin jotain sopertamaan, selitin, kuinka oli tehnyt mieli soittaa ja pyytää häntä takaisin, mutta ei vain voi, koska se tuntuu niin pahalta, ettei toinen enää halua tulla. Kerroin, kuinka yöllä valvoin ja mietin tekemättömiä asioita ja häntä. Sanoin, kuinka hän oli työpäivänä mielessäni ja suunnittelin, että ehdotan torilla käyntiä, kun on lämmin päivä, tai sanoisin, että mennäänkö portaisiin yhdessä ulkoilemaan, ja kuinka vaikea on muistaa, että meitä ei enää ole, enkä voi siis pyytää tai ehdottaa näitä. Tähän hän tuumasi itsekin miettineensä, että miten häneltä nyt jää ne porrastelut tekemättä. Tuolla hänen sanomisellaan nousi mieleeni juuri tämä: meidän ajatuksemme ovat erilaiset. Minä puhuin meistä, hän itsestään.

Tämän kun vain saisin nyt taottua mieleeni, että hänelle meidän parisuhde ei ole tärkeä, ja kaikki riidat johtuvat tästä. Minä olen liian ripustautunut meihin ja siihen, että parisuhde on ykkönen. Jos hyväksyn sen, että yhteisiä juttuja tehdään vain silloin, kun se miehelle sopii, pystymme kyllä jatkamaan yhdessä. Hän on aikaisemminkin kertonut siitä tunteesta, että hän kokee olevansa vanki, kun ei pysty itse määräämään omasta ajankäytöstään, ja minä aikataulutan liikaa kaikkea aikaamme.

Hän otti matkaansa joitain tavaroitaan mukaansa ja lähti. Jäin haikeana miettimään menneitä ja tulevaisuutta.