Naisten ja miesten vaihdevuodet parisuhteessa

Olen nyt siinä iässä, missä elämä tuntuu olevan jatkuvassa myllerryksessä, kuin myrskyssä, joka ravistelee kaiken tutun ja turvallisen. Nelikymppisenä, tai ehkä hieman yli, olen alkanut selaamaan iltaisin Facebookin vertaistukiryhmiä. Tuntuu lohduttavalta saada vertaistua muilta naisilta lueskellen tarinoita vaihdevuosista ja eropäätöksistä. Ne kietoutuvat toisiinsa salakavalasti, kuin näkymättömät langat, jotka vetävät minut syvemmälle omiin tunteisiini. Naiset puhuvat masennuksesta, ahdistuneeesta ja surullisesta olosta. Levottomasta olosta joka saa hermostumaan ja räjähtämään pienestäkin kipinästä. Mietin etten ole oma itseni. Oloni on alavireinen ja asioiden aloittaminen tuntuu ylivoimaiselta vuorelle kiipeämiseltä. Jokainen lukemani sana resonoi syvällä sisimmässäni, herättäen kipeän tunnustuksen: allekirjoitan ne kaikki. Se on kuin peili, joka näyttää oman heijastukseni, mutta vääristyneenä ja raa'asti rehellisenä. Olen oppinut, mitä "aivosumu" todella tarkoittaa – se ei ole vain unohtelua, vaan kuin sumuinen verho mielen ympärillä, joka tekee ajatuksista hitaita, eikä asiat vain jää mieleen. Myös tämä kokemus löytyy muiltakin naisilta eli päivällä saattaa iskeä aivan jäätävä väsymys, kun vain istahdan sohvalle hetkeksi, jättäen minut voimattomaksi ja turhautuneeksi.

Yöt ovat pahimpia, kun herään yhden aikoihin enkä saa enää unta, vaan pyörin lakanoissa ja toivon nukahtamista. Uni on kevyttä, katkonaista ja vilkuilen kelloa tunnin välein. Siinä sitten makaan valveilla, kuunnellen, miten mies nukkuu onnellisena vieressäni, ruususen unta, ja tunnen kateutta ja yksinäisyyttä, joka puree syvältä sisältä. Aamulla herään kiukkuisena ja väsyneenä, valmiina uuteen päivään, joka tuntuu jo valmiiksi raskaalta, ja ihmettelen, miten kauan voin jatkaa näin, ilman että jotain murtuu sisälläni.

Kaikki alkoi juuri tuosta yöheräilystä, joka herätti minut näihin vaihdevuosiin liittyviin oireisiin. Se oli pelottavaa, koska se tuntui menettämiseltä – menettämiseltä hallinnasta omaan kehooni. Aluksi en osannut yhdistää limakalvojen kuivumista siihen; se oli kuin hiljainen petturi, joka ilmeni seksin jälkeen – limakalvot olivat rikki. Tämän huomasi kun peseytyi seksin jälkeen ja kuivasi alapaatä tai miehen mälli oli punaista kun valui pitkin reisiä. Alapää poltteli ja kirveli niin, että sitä jäi ihmettelemään että mitä nyt? Ensimmäisellä kerralla syytin uutta liukuvoidemerkkiä, yrittäen rationalisoida sen pois, mutta myöhemmin sisimmässäni tiesin, että jotain oli muuttumassa peruuttamattomasti ja voi sitä häpeän tunnetta. Asia joka on täysin luonnollinen aiheutti silti minulle kovasti häpeää. Olimme juuri saanett suhdetta elävöitettyä ja seksielämämme oli aktiivista. Laitoin aluksi osan siitä seksin piikkiin.

Myöhemmin, kun olen seurannut ryhmää ja lukenut muiden naisten kokemuksia, olen tajunnut, että nämä ovat juuri niitä samoja oireita – ja se on tuonut lohtua, mutta myös surua siitä, että yksi elämänosa on nyt takana.Vertaistuki tuo lohtua, että en ole yksin tässä taistelussa. Nyt, kun ensimmäisistä merkeistä on kulunut pari vuotta, limakalvojen kuivuus muistuttaa välillä Saharaa, kuivaa ja karua autiomaata, joka tekee intiimiydestä tuskallista henkisesti. Näistä asioista olen joutunut avautumaan puolisolle. Hän omalla tavallaan ymmärtää minua ja sanoo ettei se haittaa. Silti koen noloksi selittää hänelle että esileikkiä pitäisi olla enemmän, jotta paikkani kiihottuvat hitaammon eli kostuvat. Toinen nolosteluni aihe on tämä että orgasmin saaminen kestää. Siihen joutuu tekemään työtä enemmän, jotta se saavuttaa. Tähänkin hän vastaa ystävällisesti ettei se haittaa. Niinhän hänelläkin menee enemmän aikaa. Hänestä se on vain hyvä että molemmat olemme muuttuneet. Hän ei vain ymmärrä että häneltä vaadittaisiin enemmän esileikissä. Haluaisin sormetusta pitempään tai nuolemista pitempään. Hän ei oikein tätä ymmärrä, enkä minä kehtaa anella. Mellä seksi on aina pyörinyt miehen tyydyttämisen ympärillä, enkä ole saanut minkäänlaista esileikkiä. Mies luulee että esileikki tarkoittaa hänen kullin imemistä ja runkkaamista.

On ollut haastavaa ja pitkä tie tähän tilanteeseen, että olen saanut tuntea kielen alapäässä ja klitoriksellani. Tähän meni puolivuotta että hän viimein suostui nuolemaan minua. Siitä tuli lopulta minulle jopa pakkomielle, koska halusin saada kokea jotain mikä muilla tuntui kuuluvan normi seksiin. Sormettaminen tuli esileikkiimme nopeammin ja hänestä on tullut liian hyvä tässä. Nytkin tunnen pilluni alkavan sykkimään ajatuksesta, kuinka hän hieroo minua öljylllä erittäin intiimisti ja joka kohdasta.

Hain myös apua gynekologiltani ja olen aloittanut käyttämään kosteuttavia tuotteita sisäisesti ja nyt täytyy hoitaa myös ulkoisia alueita, mutta jokainen hoitotoimenpide muistuttaa minua haavoittuvuudestani, herättäen pelkoa siitä, mitä tulevaisuus tuo. Silmät ovat kuivuneet, ja kosteuttavat tipat ovat tulleet osaksi rutiinia, mutta ne eivät poista sitä sisäistä kuivuutta, joka tuntuu sielussa asti. Talvi ja pakkanen pahentavat kaiken – iho kuivuu, joten rasvaaminenkin on pakollista, ja jokainen voidepurkki tuntuu muistutukselta ajan kulumisesta. Onneksi pahimmat kuumat aallot ovat toistaiseksi pysyneet poissa, mutta aivan pikapuolin aloitan hormoonikorvaushoidon. On aivan mahtavaa että nyky naiset jakavat omat kokemuksensa, jotta me kaikki opimme mistä on kyse ja voimme hakea siihen apua tarvittaessa. Kymmenen vuotta sitten asiat olivat vielä toisin. Muistan kuinka työkaverini valitteli uni ongelmiaan, eikä kenellekkään tullut edes mieleen ehdottaa hänelle kokeilemaan korvaushoitoa.

Olen onnekas siinä, että minulla on enemmän seksihaluja kuin haluttomuutta tällähetkellä – se on kuin pieni liekki sisälläni, joka muistuttaa minua elinvoimastani keskellä tätä myrskyä. Mutta kuulumme niihin pariskuntiin, joissa miehen halut ovat vähentyneet, ja se aiheuttaa meillä paljon kitkaa, joka hiertää sielua kuin hiekkapaperi. Ymmärrän häntä kyllä, mutta se tuntuu pahalta, kamalalta pettymykseltä, joka saa minut kyseenalaistamaan oman arvoni. haluaisin yhä tuntea olevani haluttu ja himoittu. Parisuhde on kovilla, kuin hauras lasi, joka on valmis särkymään, koska kyseenalaistan tätä tunnetta sisälläni. Haluanko että suhde on mukava, mutta siitä puuttuu se jokin. Tuntuu, ettei hän ymmärrä tai halua ymmärtää syvää kaipuutani yhteyteen meistä ja yhteisissä keskusteluissa tärkeintä on olla oikeassa, saada toinen muuttamaan mielipiteensä, mikä jättää minut raivon ja surun valtaan. Monesti suutun niin paljon, että haluaisin mieluummin asua ja elää yksin, vapautua tästä jatkuvasta pettymyksestä ja löytää rauhan omassa seurassani.

Mieheni on hyvä ja mukava ihminen, mutta ei yhtään rakastava tai hellä – ei kosketuksia, ei lämpimiä sanoja, jotka täyttäisivät tyhjän tilan sydämessäni. Usein tuntuu, että olen hänelle täysin ilmaa, näkymätön ja arvoton, ja se herättää syvän yksinäisyyden, joka on pahempaa kuin mikään fyysinen kipu. Suhteesta puuttuu jotain olennaista, jotain joka tekisi siitä elävän ja täyttävän. Kun yritän puhua näistä, hän ei ymmärrä tai alkaa puolustautua, ja se jättää minut entistä yksinäisemmäksi. Olen kokenut olevani parisuhteessa yksinäisempi kuin yksin ollessani – se on kuin vankila, jossa seinät ovat näkymättömiä mutta läpitunkemattomia. Eräs terapeutti kirjoitti kerran: "Haluatko, että sinua rakastetaan näin lopun elämääsi?" Se kysymys on kaivautunut syvälle mieleeni, herättäen pelkoa ja toivoa yhtä aikaa, pakottaen minut kohtaamaan totuuden, joka sattuu.

Viime viikko on ollut tyyni mielialani suhteen, kuin myrskyn silmä, jossa hetkeksi hengähdän. Olemme saaneet puhuttua vanhoja asioita lisää auki, ja se on ollut kuin haavojen avaamista – kipeää mutta puhdistavaa. Tätä olemme nyt tehneet jo useamman vuoden. Siitä kuinka pohjalla parisuhteemme olikaan ja kuinka se on nyt ainakin puhuttu auki, kipeitäkin muistoja. Mieheni sanoi jotain kaunista, joka kosketti syvältä. Hän sanoi ihmetelleensä, miten olen ollut niin hyvä lapsille, pyörittänyt arkea perhe edellä, varmistanut että vaatteet ja asiat ovat järjestyksessä, ja antanut heille turvallisen kodin. Se lämmitti sydäntäni, että toinen oli huomannut, vaikkei siitä mitään sanonutkaan. Itse taas aina suren, etten ollut heille riittävästi läsnä – se suru on kuin ikuinen varjo, joka seuraa minua. Hän kertoi samalla kerralla omaa lapsuuttaan, jossa oli paljon turvattomuutta, pelkoa ja kaaosta, ja oli tyytyväinen, että omat lapsemme ovat saaneet paremmat olosuhteet. Hän ei saanut pienenä mallia parisuhteen hoitamisesta – se oli vain riitelyä, viikkojen mykkäkoulua ja kostoa, joka jätti tyhjiön, aukon sieluun, jota hän ei osannut hoitaa. Minusta taas tuntuu, että vaikka nuorena päätin, etten tule äitini kaltaiseksi – yhtäläisyyksiä löytyy paljon. Tämä keskustelu sai minut pohtimaan, miten vanhempien ja isovanhempien traumat ja tunnelukot siirtyvät suvussa jälkipolville, kuin perintö, jota emme halua mutta emme voi paeta. Se on surullista ja vapauttavaa yhtä aikaa, ymmärtää että emme ole yksin syyllisiä. Mieheni on yrittänyt kovasti tehdä töitä suhteemme eteen ja huomioi minua nykyään paremmin – pienet eleet, jotka lämmittävät hetken. Siksi tuntuukin niin kurjalta, että silti usein koen tuon tyhjyyden, ikävän jotain määrittelemätöntä, joka tekee minut levottomaksi. Tuntuu, että jotain vain puuttuu, ja se puute kaivaa kuoppaa sydämeeni. Se on ehkä pelkoa. Pelkoa siitä että kymmenenvuoden kuluttua huomaan yhä jossittelevani mennyttä. Että mietin äitini sanoja, ettei kenenkään kannata jäädä tyytymättömään suhteeseen. JOs ei koe olevansa onnellinen. Hän sanoi että hän itse on jo liian vanha lähtemään ja tyytyy tähän, mutta jos on rohkeutta lähteä niin kannattaa kokeilla lentää.

Tämä saa minut miettimään syvällä tasolla, onko keski-iän kriisi yhteydessä vaihdevuosiin – sekä naisilla että miehillä, kuin yhteinen myrsky, joka ravistelee meitä molempia.

Myös miesten vaihdevuodet ovat täysin totta. Ne ovat vaan vielä enemmän tabu, kuin naisten vaihdevuodet. Miesten oireet ovat samanlaisia kuin naisilla. Mieheni koki samanlaisia masennusoireita: olo oli alavireinen, kuin painava taakka harteilla. Mikään ei kiinnostanut ja kaiken tekemisen aloittaminen oli vaikeaa. Paljon mukavampaa oli vain pötkötellä sohvalla. Kuntosali käynnin jälkeen hän oli kipeä useita päiviä, ja salilla painoja piti vähentää, kun ei vain jaksanut – se oli hänestä ikävää ja herätti ihmetystä mikä minussa on vikana ja muistutus siitä että keho vanhenee. Erään kerran sanoinkin hänelle että kuulostat aivan naiselta jolla on vaihdevuodet. 

Sitten tuli erektio-ongelmat mukaan kuvaan. Aamu erektio väheni ja halut seksiin loppuivat, koska muutama seksikokemus päättyi munan lörpähtämiseen. Tämä aiheutti molemmille ongelmia: hän pelkäsi seksiä, koska koki epäonnistuvansa, ja se pelko söi häntä sisältä, kun taas minä tunsin itseni rumaksi ja hylätyksi, kun hän ei enää himoinnut minua – se oli kuin veitsi sydämessä, herättäen minussa epävarmuuden ja itseinhon aaltoja.

Aikansa asiaa mietittyään mieheni lähti labraan mittauttamaan testosteroniarvot. Ne olivat matalat, mikä oli helpotus mutta myös pelottava diagnoosi. Tästä innostuneena hän varasi ajan urologilla ja hankki testosteroni korvaushoidon. Tässä minä astuin mukaan kuvioihin kun hän ilmoitti, että korvaushoito sitten lisää haluja, joten seksiä on saatava useammin tai hän hankkii sitä muualta – se oli kuin isku vasten kasvoja, varsinkin kun suhteemme oli jo huonossa jamassa, ja tilanne paheni tästä ilmoituksesta johtuen entisestään, jättäen meidät erilleen emotionaalisesti. Meillä ei ollut puheyhteyttä eikä kosketusta, vain hiljaisuus joka huusi tyhjyyttä. Seksiä oli kerran viikossa, ja sekin huonoa, mekaanista ja täynnä pettymystä. Tämä oli meidän alku josta lähdettiin pikkuhiljaa rakentamaan uutta, askel askeleelta, mutta arvet ovat yhä tuntoherkkiä, vaikka tästä on jo useampi vuosi.

Kun katsoo tilastoja, naisten suurin eroamisikä on 44 vuotta ja miesten 46 – juuri silloin, kun vaihdevuodet alkavat, kuin kohtalon sormi osoittaen käännekohtaa. Tässä iässä alkaa miettiä syvältä: kuka minä olen, mitä haluan vielä elämältä? Vaihdevuodet tuovat fyysiset muutokset, mutta ne herättävät myös syvempiä kysymyksiä, pelkoja ja toiveita. Ehkä se on kriisi, joka pakottaa katsomaan peiliin ja arvioimaan suhdetta, itseä ja tulevaisuutta – ja se pelottaa, mutta myös vapauttaa. Minä jatkan ryhmien lukemista, hoitojen kokeilua ja keskusteluja mieheni kanssa, yrittäen löytää tasapainon tämän myrskyn keskellä. Ehkä tästäkin selvitään, tai ehkä ei, mutta ainakin minä olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin, ja se ymmärrys on kuin valonsäde pimeydessä, antamassa toivoa.