Milloin luovuttaa parisuhteessa?

Milloin on aika luovuttaa?

Olen huomannut, että olen aina ollut se, joka on sopinut riitamme. Vuosia sitten riitoja ei edes sovittu – ne vain lakkasivat muutaman hiljaisen viikon jälkeen, ja elämä palasi vanhaan kaavaan, jossa puhuttiin lähinnä lapsista. Toisinaan tämä tapahtui nopeammin, toisinaan hitaammin. Miehelleni oli kuitenkin tärkeää pitää mykkäkoulua mahdollisimman pitkään. Kun myöhemmin kysyin häneltä asiasta, hän myönsi, että oli tarkoituksella pitkittänyt hiljaisuutta rangaistakseen minua. Itkettää ajatellessani sitä nuorta tyttöä, joka kärsi hiljaa.

Eilen mies haki tyynynsä ja siirtyi nukkumaan toiseen huoneeseen. Kaikki alkoi aikaisemmasta riidasta, jossa jälleen minä pakotin hänet pyytämään anteeksi käyttäytymistään. Pahinta oli, että hän ei edes kokenut tehneensä mitään väärää. Myöhemmin illalla, kun olin menossa nukkumaan, hän kysyi, olisiko hänen pitänyt tulla hetkeksi viereeni sänkyyn. Olen monta kertaa sanonut, että hänen ei pidä tehdä mitään pakolla, mutta hän voi tulla, jos haluaa. Tähän hän vastasi, että ei halua tulla enää koskaan. Sanat satuttivat syvästi. Riita siitä syntyi, ja lopulta menin itkien nukkumaan. Aamulla riitely jatkui. Hän ei näytä ymmärtävän, kuinka paljon sanansa loukkaavat minua. Nyt olemme jälleen palanneet mykkäkouluun. Tunnen itseni uupuneeksi. Haluan luovuttaa, enkä jaksa enää yrittää. Mieheni asenteesta huomaan, että hän on ehkä jo luovuttanut. Hänen sanansa, että "mikään ei riitä sinulle", kuulostavat siltä, kuin hän ei enää yritä.

Teimme yhdessä listan asioista, joita voisimme tehdä suhteemme eteen. Nyt kun ajattelen sitä, huomaan, että kaikki ehdotukset olivat minun. Kaikki käydyt keskustelut ovat minun sanojani. Olen vuosikausia pyytänyt häneltä yhtä pientä huomionosoitusta päivässä, mutta hän on kokenut sen liian vaikeaksi. Hän on sanonut, että unohtaa tai että riidan aikana ei halua lähettää mitään positiivista. Ikään kuin rakkaus laitettaisiin tauolle riidan ajaksi. Viimeisimmän lupauksen – huomioida minua joka päivä esimerkiksi sydämellä WhatsAppissa – hän on jälleen rikkonut. Tuntuu pahalta, että olen hänelle niin vähäpätöinen, että pieni huomionosoitus on liikaa pyydetty. Koko päivän odotan, ja lopulta huomaan, ettei hän ole lähettänyt mitään. Se murtaa sydämen. Sanoin tänään miehelleni, etten jaksa enää raahata tätä "kivirekeä". Olen aiemmin kuvannut häntä kivireeksi parisuhteessamme, ja hän on ollut kanssani samaa mieltä. Nyt yritän tsempata itseäni siihen pisteeseen, että voisin luovuttaa. Jos hän ei pysty nimeämään yhtäkään asiaa, jota olisi valmis tekemään suhteemme eteen, on ehkä aika päästää irti.

On kamalaa, että sovinnot pitää vääntää rautalangasta. Minä kiljun ja vaadin, että hän toistaa perässäni sanat, jotka haluan kuulla. Mies kerran ihmetteli, miksi haluan väkisin anteeksipyynnön, kun tiedän sen olevan valhetta. Siksi, että riita loppuisi. Tämä on kuitenkin raskasta, koska minä joudun vaatimaan sovintoa. Viimeksi istuin lattialla hänen edessään ja anelin itkien, että hän tekisi sovinnon kanssani. Edellisessä riidassa pyysin, että saisin hieroa häntä, ja lopulta hän suostui. Kysyin aamulla, muistaisiko hän yhtään kertaa, jolloin hän olisi itse vapaaehtoisesti tehnyt sovinnon. Hän sanoi, että on tehnyt niin, mutta ei muista milloin. Minä en valitettavasti muista ainuttakaan kertaa.

Nyt mietin, etten jaksa enää yrittää. Olen antanut anteeksi hänen eilisen tökerön käyttäytymisensä, mutta en hänen loukkaavia sanojaan siitä, että hän ei halua tulla viereeni iltaisin. Mitä järkeä on yrittää, kun näkee selvästi, että hän ei halua? Tuntuu, että hän odottaa minun tekevän päätöksen. Hän on kuin lastu laineilla, antaen virran kuljettaa mukanaan. Yritän pitää kiinni päätöksestäni, etten enää anele. Toivon, että hän jotenkin löytäisi halun asettaa suhteemme etusijalle, tekisi sovinnon ja alkaisi noudattaa pieniä sopimiamme asioita. Valitettavasti en usko siihen. Hän on sanonut, ettei usko näillä asioilla olevan merkitystä. Olisi ihanaa kuulla hänen kertovan, millä hän ajattelee olevan merkitystä, ja nähdä hänen toteuttavan niitä.

Kohtaan hänen puoleltaan vain pakotettua kosketusta, pakotettuja sanoja, väheksyntää ja arvottomuuden tunnetta. Miksi en ole hänen huomionsa arvoinen? Se, että joudun muistuttamaan häntä suhteemme tärkeydestä ja anelemaan huomiota, on vienyt itsetuntoni. Tunnen itseni arvottomaksi. Mieheni pitää yhä mykkäkoulua, vaikka tietää sen satuttavan minua. Hänen mielestään hän ei enää pysty pitämään mykkäkoulua samalla tavalla kuin ennen, ja onhan siinä tapahtunut muutosta. Nykyään hän ei aina malta olla huutamatta minulle ilkeyksiä, kun nalkutan hänelle. Viimeisin toive ennen riitelyn lopettamista oli, että hän saisi omaa aikaa. Ihmettelin tätä, sillä olen nimenomaan ehdottanut, että hän lähtisi jonnekin. Kesällä lomalla sanoin monta kertaa, että hän voisi mennä pidemmälle reissulle, mutta hän teki vain yhden yön matkoja. Viimeiset sanani olivat, että luovutan – en jaksa enää olla se, joka tekee sovinnon. Ennen tätä vaadin häntä kertomaan, mitä hän olisi valmis tekemään suhteemme eteen ja mitä hän on tehnyt sovinnon eteen. Molempiin vastaus oli: ei mitään. Tämä lohduttaa siinä mielessä, että hänkin tiedostaa, ettei ole kiinnostunut tekemään suhteemme eteen mitään. Nyt voin pohtia, kannattaako tällaista suhdetta enää raahata mukana.