Elokuussa erotaan

On hetkiä, jolloin pysähdyt ja tajuat jotain, mitä et haluaisi myöntää.

Me ei olla enää rakastavaisia. Me ollaan vaan... kämppiksiä.

Minullekin on käynyt näin

Arkisin päivät menee säätämiseen. Illat ruutujen tai hiljaisuuden äärellä. Seksiä ehkä joskus – mekaanisesti. Tai sitten ei ollenkaan. Keskustelut? Ne liittyvät lähinnä kauppalistaan tai kenen vuoro on kuskata lapsia.

Ja kun oikein rehellisesti pysähdyt – et muista milloin viimeksi tunsit, että olet rakastettu.

Minäkin pysähdyin.

Se tapahtui loman keskellä, kun kaiken piti olla ihanaa.

Tajusin, etten osannut enää olla läsnä rakkaudella arjessa – olin säästänyt kaiken jonkun tulevan "sitku"-hetken varaan.

Loman piti olla se "sitku".

Eihän se niin mennyt. Alkuloma meni loman suorittamiseen (olipa täydellistä... aikataulut pitivät minuutin tarkkuudella, mutta mistään en nauttinut).

Loppuloma meni selvitellessä kaikkea sitä mitä oli tullut laiminlyötyä parisuhteen yhteydessä pitkän talven.

Toisiksi viimeisen lomapäivän itkin laiturilla!

Viimeisen lomapäivän vedimme workshoppia parisuhteen pelastamiseksi.

Paluumatkalla totesimme, että tarvitsisi oikean loman. Sellaisen, jossa voisimme nauttia toisistamme.

Tämä kirjoitus joka on seksuaaliterapeutin kirjottama, osu ja uppos itteeni. Varmasti myös tosi moneen muuhun pariskuntaan. Elokuussahan lomien jälkeen avioero tilastot piikittävät ylöspäin. Olen usein kirjoitellut ja muistellut meidänkin perhe ja parisuhde aikaa, joka oli juurikin tuollaista ainakin sen kymmenen vuotta jos ei jopa enemmän. Oikeasti todella surullista että kun tuota mennyttä ei vaan saa enään takaisin ja se on mennyt keskittyen kaikkeen niin sanottuun turhaan näin jälkiviisana taaksepäin katson surullisena ja haikailen mennyttä. Usein ajattelen että olisi pitänyt antaa enemmän yksilöllisesti lapsille aikaa. Huomioida jokainen heistä erikseen. Mitä sitten jos kämppä olisi ollut sekaisin ja vaatteet ruttuiset. Kuitenkin puhtaat. Olisi vain antanut sitä kuuluisaa huomiota. Halaillut ja silitellyt jokaista enemmän ja kuunnellut ne pienet murheet. Olisin kyllä kerennyt harrastaa ja tehdä töitä myöhemminkin aivan riittävästi.

Toinen asia mikä myös kalvaa mieltäni on tämä parisuhde. Olisi pitänyt pysähtyä ja kysyä miten meillä menee ja vietettäisiinkö laatuaikaa. Enemmän halailla ja pusutella. Harrastaa seksiä enemmän ja kysyä millaista seksiä toinen haluaisi. Ei vain mennä kiireessä eteenpäin ja suorittaa sitä omaa elämää. Antaa sitä omaa aikaa kaikille. Nyt kun lapset asuvat jo omillaan niin minäkin tähän heräsin. Avioero oli todella lähellä. Mies oli jo lähdössä jos olisin hänen kanssaan hakenut eroa. Ja se seksi. Kuulen yhä sen mieheni äänen päässäni, kun hän kertoo kuinka huonoa seksi elämämme on. Eikä hän halua enään jatkaa kanssani. Hän haluaa löytää kiltin naisen elämäänsä.

Tämän asian vatvomista on oikeastaan tehty jo useampi vuosi, mutta nyt viimein ollaan tätä tilannetta saatu parannettua ja seksi elämämmehän on suorastaan loistavaa entiseen verrattuna. Mutta silti vaikka tilanne menee parempaan niin yhä on sitä epävarmuutta ilmassa. Tuo Jonnan kirjoitus herätteli juurikin muistamaan sen kaiken mistä me lähdettiin. Eli siitä että mies halusi että haemme eroa yhdessä. Silloin oltiin jo muutettu pienempään asuntoon ja nuorin poikamme oli juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Kirjoitan tuohon että asunto, koska en vielä neljän vuoden jälkeenkään osaa tätä asuntoa kutsua kodiksi. Itseasiassa, kun mietin elämää taaksepäin niin lapsuudenkoti on tavallaan yksi koti joka tuntuu siltä lapsuuden kodilta, mutta en osaisi sitä pitää kotinani. Tämän jälkeen olemme mieheni kanssa muutelleet useasti, eikä olla oikein juurruttu mihinkään. Viimeisin kotimme jossa asuimme yli kymmenen vuotta tuntui oikeasti kodilta. Siellä pyöritimme sitä kiireistä perhe arkea ja asuimme, kuitenkin pisimpään. Omat lapseni myös mieltävät sen talon lapsuuden kodiksi. Näin jälkikäteen vois miettiä, että kannattiko muuttaa, mutta tilanne oli niin tulenarka silloin ettei ollut vaihtoehtoja siihen jäädä. Talo oli iso ja oltiin jäämässä siihen kahdestaan. Se hiljaisuus siellä ahdisti mua tosissaan.

Lasten kanssa ja perheenä siellä on vietetty elämäni parasta aikaa kuitenkin, mutta pariskuntana taas elämä oli kylmää ja yksinäistä. Tällähetkellä koen kuitenkin eläväni elämäni onnellisinta, vaikka todella haastavaa aikaa. Nykyisyydessä riidat ovat repiviä ja täynnä tunnetta, kun menneisyydessä oli vain minun hetkellinen tukahdutettu huuto, joka piti vaientaa, koska lapset ja tämän jälkeen se hiljainen mykkäkoulu. Tätä jatkui viikko tai kaksi. Arki pyöri niinkuin aina, mutta miehen kanssa vaihdettiin ehkä ne lapsiin liittyvät sanat tai välttämättä edes niitä jos ei tullut mitään uutta. Minä kävin aamulla viemässä nuorimman lapsen päiväkotiin ja mies haki hänet sieltä töistä tullessa tai jos minulla lyhyempi työpäivä niin minä myös hain. Isommat menivät taas kouluun itsenäisesti. Tähän kun lisätään yhteinen firma, joka alkoi menestyä niin illat menikin sitten joko siinä tai lasten kuskaamisessa harrastuksiin. Eikä niitä kotitöitäkään voi unohtaa. Näin kun aika kului niin joku päivä vaan huomasi että mies puhui minulle, jos oli jotain asiaa. Mitään riitoja ei koskaan selvitetty ja sisäinen katkeruus vain lisääntyi entisten päälle.

Vuosien vieriessä voisi ajatella että tilanne parani niin ei. Lapset kasvoi ja nuorin meni kouluun. Alkoi liikkumaan itsenäisesti kavereille ja kouluun, mutta harrastukset lisääntyivät. Kuskauksia oli joka ilta ja viikonloppuisin pelejä, joihin mies keskittyi täysin. Minä pyöritin ensin firman hommia itsenäisesti ja tämän loputtua aloin tekemään iltatöitä. Tässä vaiheessa olin jo siirtynyt harrastamaan aamuisin, joten kun aamulla lähdin ennen muiden heräämistä kuntosalille ja sieltä suoraan töihin. Töistä palatessa, iltatyöt jatkuikin jouhevasti. Lapset palasivat koulusta ja tekivät läksyjä keittiössä. Puuhailin kotityöt ja sulkeuduin tekemään toistatyötä illaksi. Mies vei lapsia harrastuksiin ja kun väsyneenä raahauduin kotiin oli mielessä vain iltapala ja nukkuminen. Tätä jatkuikin sitten useampi vuosi. Iltatöiden luonne vain muuttui, mutta jatkui ja harrastukset tapahtui aamuisin, kuin yhä edelleenkin. Mielikuva miehestä makaamassa kännykkä kädessä sohvalla on piirtynyt verkkokalvoille. Muistikuvat siitä kun meni saunaan tai vessaan oli kännykkä aina mukana. Sosiaalisenmedian koukuttavuus tuli jo silloin hyvin selväksi. Ei tarvinnut jutella tai koskea, kun pystyi uppoamaan siihen maailmaan. Itse taas raahauduin lukemaan romanttisia kertomuksia ja haaveilemaan siitä miehestä joka laittaa naisen etusijalle ja tuottaa hänelle mielihyvää.

Yhä minua kalvaa menneisyydestä tuo miehen silloinen jatkuva puhelimen käyttö. Joskus tästä satuin mainitsemaan ystävälle niin kyllähän hänen kommentti oli että seuraa sieltä hakee. Vuosi sitten miehen kanssa tinderistäkin puhuimme ja hän aika tarkkaan kyllä tiesi mitä siellä on meneillään. Jäihän se mieleen ja jälkeenpäin olen tästä useamminkin kysynyt, mutta sanoo muitten puhuneen. Tiedäppä sitten totuutta, enkä tule sitä ikinä tietämään. Surullista vaan on että ne valehtelut ja huijaamiset joista on kiinni jäänyt on aiheuttanut niin kovasti minulle luottamuspulaa etten oikein tiedä miten jatkaa. Mies käskee unohtaa menneet, mutta kun ei vain pysty. Suurin pelko on että vierähtää taas viis vuotta ja huomaa olevansa samassa yksinäisessä suhteessa ja miettivänsä että mitähän se mies tuolta somesta hakee.

Oma äitini joka on ollut jo pitempään eläkkeellä ja ikuisuuden isäni kanssa naimisissa. Hän on muutamia kertoja puhunut tuosta isäni puhelimen käytöstä. Kun kuuntelen hänen valittelujaan siitä että isäni elämä pyörii vain sosiaalisenmedian ympärillä niin tulee aika toivoton olo. Hän onkin sanonut että kenenkään ei kannata tällaiseen tilanteeseen jäädä jos vain on mahdollisuus lähteä. Sanoo kuitenkin olevansa itse jo liian vanha lähtemään ja myös häntä se yksinäisyys tuntuu pelottavan. Kuvasi kuitenkin oman menneisyytensä pelottavan lähelle omaani, johon sisältyi, työ, harrastukset, lapset ja lapsenlapset sekä kotityöt. Nytkun nämä kaikki on vähentynyt niin vapaa aikaa ja sitä toisen puhelimen käyttöä on päivässä paljon aikaa seurata.

Kun taas tämä samainen ystäväni eli tuolloin itsekkin vastaavassa tilanteessa parisuhteessa, jossa roikuttiin illat sosiaalisessa mediassa. Nyt hän on eronnut. Löytänyt tinderistä uuden mies-ystävän ja elää sitä ensihuumaa ja vaikuttaa todella onnelliselta.

Tästä voi siis päätellä että suhteessa ei lopulta mikään muutu ja samat asiat jotka sua on häirinnyt ja jota toinen on tehnyt niin seuraa sua loppu elämäsi jos et siihen tee itse muutosta.